Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa...

En kyllä väitä, ettäkö olen jotain ihmeellistä oivaltanut :-) Hienoja hetkiä ovat kuitekin ne, jolloin huomaa hokaavansa jotain! Tänään kisattiin Yodan kanssa Lempäälässä kaksi starttia ja kyllä, oppimisen ja oivaltamisen kannalta on kyllä tän päivän tulokset otettava. Kaikella on tarkoituksensa ja jos pitää silmät auki, voi vaikka koko ajan oppia jotain uutta!

Eka rata oli agilityrata. Ihan kiva rataprofiili, vaikka keinun jälkeisen hypyn hyppysuunta ei miellyttänyt. Päätin myös rataantutustumisessa kokeilla takaaleikkausta radalla :P Hyvä merkki, etten turvautunut tuttuun ja turvalliseen valssiin, jonka samaan kohtaan ois myös voinut vääntää. Noh, se keinun jälkeinen hyppy meni ihan ok ja se takaaleikkauskin käänsi just niin tiukasti kuin olin kuvitellut. Nollalla maaliin. Oli kuitenkin nihkeä fiilis nollasta huolimatta. Oma fiilis radalle lähtiessä ja sitä tehdessä ei ollut sellainen, mitä olen tässä nyt viime aikoina hakenut. En myöskään kääntänyt kaikilla esteillä ja kontakteille olisi toivonut pikkuisen lisää vauhtia. Muistiin palautui siis tältä radalta erityisesti; älä ohjaa suoritusvuorossa olevaa estettä vaan seuraavaa ja niitä linjoja... Sekä, että kontaktinopeutta tulee harjoittaa ja kehittää jatkuvasti, viikoittain.

Toka rata oli hyppyrata. Rataprofiili oli mun mielestä tosi kiva ja nyt radalle lähtiessä mulla oli hyvä fiilis ja vire! Olin päättänyt tehdä alkuun persjätön (en juuri koskaan käytä niitäkään) ja lisäksi olin päättänyt kääntää Yodaa. Noh, siihen nokkelaan ekan radan oivallukseen se sitten kosahtikin :D Näet, unohdin, että mun koira kääntyy erittäin hyvin, kun sitä vaan kääntää... Tein sitten pituudelle vastakäännöksen, joka aiheutti sen, että Yoda putosi tokan palikan päälle. Hetken se keräili jalkojansa ja katsoi mua sen näköisenä et "hittooko mut tänne ohjasit", mut sitten jatkettiin vaan sujuvasti maaliin. Vitosen arvoisesti siis. Tän radan muistutukset; mieti missä kohdin käännät kuinka vahvasti... putkijarru ois hyvä olla...asenne ratkaisee - aina!

Vaikka kummastakin radasta jäi "vähän" hampaankoloon erinäisistä syistä (miten se vitonen kaihersikin niiiin paljon), on kai pakko ymmärtää vaan, että näitäkin ratoja tarvitaan. Ne on osa oppimista ja tätä yhteistä matkaa Yodan kanssa. Pitää olla kiitollinen, että mulla on tollanen pikkukoira, joka on noin huippu ope - se tekee kiltisti just niin kuin sitä käsket. Parhautta.

Ratojen välissä ja tokan radan jälkeen jäähdyttelyn jälkeen puuhastelin hallissa Ruu-turistin kanssa. Se, jos mikä sai hymyn huulille. Voiko sympaattisempaa pikkukoiraa ollakaan? Luulen että ei voi. Mulla oli hetki sitten aika kova koiranpentukuume. Nyt mä tänään tajusin, että ei - en mä halua koiranpentua tässä kohdin elämää. Mulla on jo ne koirat, jotka tekee mut iloiseksi ja joiden kanssa on kiva harrastaa. Mulla on sekä itsellä opittavaa niiden kanssa, että vielä paljon opetettavaa niille. Siinä hallin lattialla istuessani ja Ruun kanssa leikkiessä mulla oli sellainen olo, kuin olisin peuhannut pennun kanssa :) Sellaista rentoa ja stressitöntä - ennen kaikkea kiireetöntä - oleskelua ja uuden oppimista mä haluan kokea sen joskus tulevaisuudessa mulle tulevan koiranpennun kanssa. Ai että, kylläpä oli oivalluksia tässä päivässä!

Ensi viikolle on luvattu sateista ja harmaata. Toivotaan kuitenkin, että aurinko näyttäytyisi edes jonakin päivänä :-) Siitä tulee niiiin hyvä ja iloinen mieli! Uutta viikkoa kohti - avoimin silmin...

Kellon seisahtuvan tahdon...

Tätä vuotta eletään jo neljättä kuuta. Yoda on ehtinyt täyttää viisi kokonaista vuotta - se on pistänyt mietityttämään. Löysin alkuvuodesta ihan huipun ja ammattitaitoisen hierojan, jolla Yodaa on nyt käytetty kolmesti. Harmikseni olen saanut huomata, ettei mun pikkukoira olekaan ihan niin priimassa kunnossa kropaltaan, mitä olen aiemmilta sitä huoltaneilta saanut ymmärtää. Toisaalta onni - nyt ollaan päästy käsiksi ongelmakohtiin.

Väkisinkin, kun koira on jo ihan koiran ikäinen, alkaa sitä miettiä paljonko yhteisiä vuosia on vielä edessä. Raastaa sydäntä, puristaa rinnasta ja ahdistaa ajatella, ettei mikään ole ikuista. Se on yksi suuri syy, miksi olen jarrutellut myös mun aiemmin aika villiäkin kisaintoa. Oon yrittänyt nauttia ja keskittyä ei määrään vaan laatuun. Se on tuntunutkin oikeestaan tosi kivalta ja tavallaan rennoltakin. Ei ole ollut ylisuorittamista, pakonomaista vääntämistä.

Kun kaikki ei mene niin kuin elokuvissa, sitä alkaa miettiä mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää ja mikä sitten vähemmän. Eihän meillä mitään elämää mullistavaa onneksi ole sattunut. Sitä vaan on tullut tässä alkuvuonna piirreltyä vähän suuntaviivoja. Mietittyä mikä on tärkeää. Mikä on tarpeellista, mikä kohtuullista, mikä välttämätöntä. Tässä koiratouhussa ja vähän elämässä yleensäkin. Tällä hetkellä välttämättömältä tuntuu vain se, että saa viettää aikaa omien rakkaitten kanssa. Joskus sitä toivoo, että vois vaan pysäyttää ajan ja nauttia tästä hetkestä ikuisesti...