Tälle vuodelle asetin itselleni tavoitteen hidastaa hiukan kiirettä sekä oppia ja opiskella eri elämän osa-alueilla. Puolet kuluvasta vuodesta on aikalailla eletty ja nopeaan on mennyt... Kuitenkin! On myös kuin ihmeen kaupalla sellainen olo, että vähän on sitä kuuluisaa kiirettä hillitty. On laitettu elämänarvoja vähän järjestykseen, on (yritetty) tehdä arkipäiviin uudenlaista aikataulutusta ja etsitty muutenkin elämään niitä asioita, joista nauttii. Olen myös oppinut nauttimaan arkisista asioista; niistä ihanista kiireettömistä metsälenkeistä koirien kanssa, rauhallisista ilman kelloa tehdyistä tallireissuista, kesäillan lämmöstä, parvekkeella istuskelusta, lukemisesta, hitaista aamuista, aamujumpasta, viikonloppuillan saunasta, auringonpaisteesta... Välillä lipsuu kaahotuksen puolelle, mutta kun on päässyt oikeaan suuntaan ja sinne tavoittelee määrätietoisesti, voi ehkä oppia tämän uuden elämäntyylin pikkuhiljaa. Ajankäytön hallinta on vaikeaa!
Olen paljonkin miettinyt sitä, mikä mulle elämässä on tärkeää ja mitä tulevaisuudessa haluan. Kaikkeen ei edes ole täysin selkeää vastausta, jotkin asiat sotivat toisiaan vastaan ja joissakin asioissa tuntuu vain olevan ihan tajuttoman vaikeaa tehdä se viimeinen ratkaiseva päätös. Liekö jokin kolmenkympin kriisi, kun ensi vuonnahan sekin rajapyykki tulee sitten saavutettua... Kääk!
Yhdestä asiasta haluaisin vielä oppia eroon - meinaan netin suurkulutuksesta. Mulla kuluu ihan liiaksi aikaa yhä netissä erilaisilla sivuilla pyöriessä ja usein illat menee myöhään just tämän takia. Nyt kokeiluun tulee netitön ilta viikossa :) Kokonaisen päivän viettäminenhän työn vuoksi on vaikeaa, sillä netissä on sähköpostin lisäksi työhän liittyviä ohjelmia ja tiedostoja, joita tarvitsee tai tulee käytettyä säännöllisesti. Aloitetaan siis siitä illasta - saas nähä miten käy!
Mitä tulee koiraharrastukseen ja niiden kisakumppaneiden arvostamiseen, on se noussut ihan uusiin mittasuhteisiin. Oivalsin tossa kesällä, ettei ne tittelit ja saavutukset tai saavuttamatta jättämiset tee meistä parempaa tai huonompaa. Kunnianhimoisena oli vaikea niellä se tosiasia ja saahan sen eteen yhä tehdä töitä. Agilityradoilla nautinto koiran kanssa menemisestä on kyllä noussut uusiin ulottuvuuksiin ja silläkin saralla on hidastettu - ei tosin toivottavasti vauhdissa vaan siinä määrässä. Panostus on siirtynyt ennemmin laatuun ja ensimmäinen ihan aito agilitytön kuukausikin on kohta vietetty (myönnettäköön, että yksi treeni Yodalle piti ottaa - mut se meni sen oppimisen piikkiin kun kyseessä oli Elinan treeni). Kai se pelko näiden koirien menettämisestäkin on hiipinyt mieleen, vaikka eihän nämä vielä vanhoja ole, muttein nyt enää ihan pentujakaan. Kyllä sitä kuormitusta on tullut mietittyä ja myös sitä, mikä on minkäkin arvoista. Tänä vuonna en ole tainnut Yodan kanssa MM-karsintoja lukuunottamatta kisata yhtenäkään päivänä kahta starttia enempää. Välillä mentiin jopa yhtäkin. Tähän on ollut paljolti syynä Yodan jumiin menevä kroppa. Eilen Ruu kävi silmätarkissa ja sillä todettiin lievä kaihi. Todellisuus iski ja se raapii sydäntä. Ei voi kun toivoa, että sillä on näkökykyä jäljellä vielä vuosia. Agilityä se voi harrastaa niin kauan, kun silmät toimii, toivottavasti siinäkin meillä on vielä yhteistä aikaa. Ei voi kun nauttia jokaisesta kentällä vietetystä hetkestä sen kanssa - koskaan ei tiedä mikä kerta jääkin sitten viimeiseksi...
Jos jotain vielä toivoisin enemmän, niin läheistensä kanssa olisi ihanaa viettää enemmän aikaa. Tämän innoittamana on kaikenlaiset uudet (vai uusvanhat) unelmatkin kaivettu (vain puolitosissaan?) esiin. En tiedä olenko koskaan elämässäni riittävän rohkea tekemään mitään todella rohkeaa, mutta ainakin uskallan haaveilla ja unelmoida siitä. Kuka tietää, ehkä jonakin päivänä elän vielä unelmaani?
Kuvat: Jukka Pätynen, julkaistu luvan kanssa.
